Ennen kuin tapasin Jamesin netissä, olin ollut sinkkuna jo useamman vuoden. Olin yksinäinen ja halusin löytää itselleni kumppanin. Elettiin toukokuuta ja luonto oli heräämässä uuteen kasvukauteen, samoin kuin odotukseni uudesta parisuhteesta.
”Olet upea ja ihana” olivat sanoja, joita olin jo pitkään halunnut kuulla. Kun ne nyt luin kännykkäni viestikentästä, olin haltioissani. Vihdoinkin joku huomasi minut tällä tavalla. Ihanan huumaava tunne vei minut mukanaan, enkä sen jälkeen havainnut vaaran merkkejä tulevissa viesteissä.
Viestien sävy jatkui imartelevina ja arkipäiväisenä jutusteluna. En kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka minua manipuloitiin viestien välityksellä ja valmisteltiin tulevia rahalähetyksiä varten.
James oli tullut elämääni netin deittipalvelun kautta. Profiilissa oli komea mies kissa sylissä. Ajatus eläinrakkaasta ihmisestä sai minut painamaan tykkäystä profiilille, ja niin sitä sitten mentiin.
Elettiin koronasulun aikaa, joten muuta sosiaalista elämää ei ollut ja matkailualan työt olivat loppuneet turistien matkustuskiellon takia. James puhui siitä, kuinka hän halusi tulla Suomeen tapaamaan minua. Hän oli kuitenkin komennuksella Syyriassa USA:n armeijan tehtävissä, eikä päässyt noin vain lähtemään.
Apua rahalähetykseen
James oli auttanut sodan keskellä rikasta öljypohattaa, jolta oli saanut tuntuvan korvauksen vaivan palkaksi. Nyt James pyysi minulta apua. Hän oli pantannut rahansa turvasäilöön passiaan vastaan, ja niiden vapauttamiseksi tarvittaisiin viisitoistatuhatta dollaria.
Suunnitelma oli se, että James järjestäisi agenttitoimiston kautta rahalähetyksen minulle kotiosoitteeseen, ja sitten minun tulisi lähettää kaksi miljoonaa dollaria sisältävästä rahaboksista pantin arvoksi asetettu viisitoistatuhatta dollaria Jamesille, jotta hän saisi passinsa takaisin ja voisi matkustaa luokseni.
”Onko tuo muka tositarina”, ihmettelin hänelle. ”Se kuulostaa ihan joltakin elokuvan juonelta”. James sai kuitenkin vakuutettua minut tarinan aitoudesta, joten suostuin suunnitelmaan.
Paketti lähti matkalle Syyriasta sovittuna päivänä, mutta sitten ilmaantui ongelmia. Välilaskun aikana Turkissa paketti oli takavarikoitu. Nyt tarvittaisiin jälleen minun apuani, sillä tullivirkailijoita pitäisi lahjoa, jotta he eivät avaisi lähetystä ja varastaisi rahoja.
Onneksi Jamesin työpaikan palkkaama agentti David oli mukana vahtimassa lähetystä. Aluksi lähetyksen vapauttamiseen tarvittiin vain muutama tuhat euroa. Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä rahaa tarvittiin lisää sertifikaatteihin ja todistuksiin, jotta matka voisi jatkua.
Rahan lähettäminen alkoi jo ahdistaa. Miksi tullivirkailijat eivät olleet koskaan tyytyväisiä, olivathan he saaneet jo monta tonnia minun ja muilta ihmisiltä lainaamiani rahoja? ”Ahneita paskiaisia”, ajattelin minä.
En olisi halunnut enää lähettää rahaa, mutta se tuntui pakonomaiselta velvollisuudelta. Enhän halunnut, että James joutuisi pulaan minun takiani.
Minulla ei ollut enää rahaa eikä ketään, keneltä lainata. Kun olin koronasulun takia jäänyt työttömäksi, niin pankkilainaa en saanut, ja jotenkin olin antanut järjen äänelle vallan siinä, että pikavippejä en ottaisi. En tiedä, olisinko niitä edes työttömänä saanut.
Ilmoitin Jamesille, että varat ovat loppu, eikä minulla ole enää keinoja niiden hankkimiseen. Sitten agentti Davidilta tuli viesti, että seuraava rahalähetys olisi viimeinen. Se tuntui helpottavalta.
Rahalähetystä ei ollutkaan
James ei enää puhunut Suomeen tulemisesta eikä yhteisistä suunnitelmista. Viestittely oli tähän mennessä kestänyt kolme kuukautta, ja vasta nyt minulle valkeni Googlen kuvahaun kautta, että kuvissa oleva henkilö olikin ihan joku toinen kuin se, jonka kanssa olin viestitellyt.
Silloin tajusin myös, että mitään pakettia ei koskaan ollut olemassa.
Ulkomaille lähetetyllä rahalla ei ollut tässä kohtaa merkitystä, sillä summa oli sellainen, minkä pystyisin muutamassa vuodessa maksamaan takaisin. Olin pudonnut syvään kuiluun. En vieläkään löytänyt rakkautta. Rakkauden sijaan oli menettänyt rahaa sekä omanarvontuntoni.
Joku vieras ihminen oli tunkeutunut internetin kautta kotiini – omaan turvalliseen tilaani, joka tämän kokemuksen jälkeen ei tuntunut enää turvalliselta. Tämä alkoi näkymään myös niin, että aloin tuntea kotini välillä vieraaksi paikaksi, ja minun piti alkaa varmistamaan, että minulla oli kotiavaimet mukana.
Kun otin avaimet avainnaulasta, katsoin, että avain oli oikea. Kun olin laittanut kengät jalkaan, tarkistin, että oikeat avaimet olivat varmasti taskussani. Vielä ennen kuin suljin ulko-oven, otin avaimet taskusta ja tarkistin, että ne olivat varmasti kotini avaimet. Minun oli varmistettava, että ne olivat mukana, koska en halunnut vierasta ihmistä kotiini avaamaan ovea.
Ahdistus oli valtava paino, ja jopa kaupassa käyminen tuntui välillä vaikealta. Olin varma, että tapahtunut paistaa minusta selkeästi muille, ja näin vain heidän tuomitsevat katseensa.
Huijauksesta on kulunut nyt neljä vuotta, ja koti tuntuu edelleen joskus vieraalta paikalta. Toipuminen on ollut pitkä prosessi, jossa on auttanut retkeily luonnon rauhassa, lyhytterapiajakso ja Nettideittiturvan tukitoiminnot.
Kirjoittaja
Kirsi